aww, se on ihana ja söpö

Nyt kun en taaskaan jaksa mennä nukkumaan, tuli sellainen olo, että pitää kirjottaa. Eikä siinä sinänsä mitään kummaa ole. Ehkä se, että aamulla voi väsyttää pahasti. Ja mulla on sitäpaitsi aamulla koe, että se siitä sitten. Kuitenkin kirjotan nyt jotain.

Mä odotan tulevaisuudelta aika paljon. Heti kun pääsen täältä Helsinkiin ensi syksynä, niin mä alotan ihan puhtaalta pöydältä. En jaksa välittää siitä, mitä ihmiset täällä puhuu, se ei todellakaan ole niitten asia. Kyllä musta varmaan tullaan puhumaan paskaa ja juoruamaan kaikkea, mutta mitä väliä sillä mulle on? Sillä ei saa olla väliä. Ei tarvitse ainakaan miettiä, että mitä suustaan päästää.

Ens talvena mä otan kielikorun. Ne on kivan näkösiä. Syön sitten vain jäätelöä kuukauden sen korun laittamisen jälkeen. Nami! En kuitenkaan sen kuukauden jälkeen enää ikinä syö jäätelöä.

Niin, siitä tulevaisuudesta… Joskus mulla on oma maailman ihanin poikaystävä. Me asutaan yhessä jossain päin Helsinkiä, ja pidetään kädestä ja vähän jostain muualtakin :) Ja me ollaan julkisesti homoja, ei tällästä mitään peittelyä ja varomista. Me tehdään kaikkea ihanaa yhessä, istutaan sateessa puiston penkillä ja pussataan. Kävellään käsi kädessä. Puhutaan kaikesta, maailmasta, pojista, vanhemmista, paskanpuhujista, ystävistä, kavereista, joulupukista, anttilan supersöpöstä myyjästä, kummipojasta, veljistä, siskoista, mummuista, paapoista, tädeistä, sedistä, sateesta, tuulesta, lumesta ja meistä. Aawww, se on ihana ja söpö ja niin sexy =)

Takasin karuun todellisuuteen. Mua väsyttää, mutta ku toi sänky on taas vaatteiden peitossa, niin en millään jaksaisi raivata sitä. On siinä enkun kirjatkin muuten. Mä meen ihan kohta nukkuun, ihan kohta. Hyvää yötä.

Ei tää näin iso juttu ole…

Usein mietityttää mikä tässä jutussa on vanhemmille näin suurta. Kukaan, kelle olen kertonut, ei ole ottanut asiaa näin suurella järkytyksellä kuin vanhemmat. No, kai se on ymmärrettävää. Mä en vain pysty käsittämään, että mikä tässä jutussa on näin helkkarin suurta. Mä tykkään pojista, ei se oo sen kummempaa. Mitä sitten vaikka enemmistö tykkääkin vastakkaisesta sukupuolesta, se nyt vaan sattuu olemaan niin. Rakkaushan on kuitenkin tärkeintä.

Eikä tässä ole mikään muuttunut. Kukaan ei ole kuollut, sairastunut tai syntynyt uudelleen. Asiat vain tuli ilmi ja nyt voidaan jatkaa elämää rehellisesti. Toivon.

Yksikin kultainen, jolle kerroin, innostui tästä asiasta. Kyseli kaikkee ja oli ihan pilvissä. On kai aina halunnut tuntea homon. Ja mikäs siinä,  sanoi, että on musta aina kyllä vähän huomannutkin. Pukeutuminen kuulemma on ollut sellaista, että heteromiesten pitäisi ottaa mallia. Tiedä häntä.

Mitä mä nyt teen?

Elämä on ollut suoraan sanoen muutaman kuukauden ajan aika karua. Ei voi tietenkään sanoa, että se olisi koko ajan ollut sitä, vaan on mukaan sattunut ilojakin, paljon. Kolme kuukautta sitten ne kaikkein rakkaimmat, minun vanhemmat, saivat tietää minun homoudesta. Alkasi vaikeat ajat. Yhden yön ajan meillä huudettiin, haukuttiin ja huudettiin. Itkettiin ja osin myös kuunneltiinkin. Siis minä kuuntelin, ja annoin kaiken paskan valua suoraan toisesta korvasta ulos. Sain todella kuulla vanhempien silloiset mielipiteet, tai reaktiot asiaan liittyen. Ruskean reijän ritari! Saatanan hinttari! Mieshomo vai naishomo!? Mä voin vaikka tappaa jonku, jos mä nään! Ainut poika ja sekin tollanen! Äiti oli romahduksen partaalla, ja ei isänkään olotilaa voinut kehua.

Koitti aamu. Kukaan ei sanonut mitään. Menin kouluun, lukioon, ihan normaalisti sinä aamuna. Ensimmäinen tunti meni siinä omissa ajatuksissa. Tuosta aamusta en käytännössä muista yhtään mitään. Kuitenkin, ensimmmäisen tunnin jälkeen menin koulukuraattorille puhumaan asiasta. Auttoi, joo, ei sitä voi kieltää. Tajusin, että vanhemmat olivat olleet niin pahasti kriisissä, etteivät pystyneet ajattelemaan, saati puhumaan järkevästi. Se auttoi.

Noh. Kuukausia myöhemmin asiasta on tullut meidän perheessä tabu. Myönnetään, kuraattori käski antaa aikaa, mutta en odottanut tässä menevän näin kauaa. Ehkä viikko, kenties kaksi? Ehkä vuosi, kenties kaksi!? Tabuisuuden rajat ovat kuitenkin rikkoutumassa, huomaan sen varsinkin äidistä. On päiviä, jolloin on normaalia, on päiviä, jolloin mikään ei suju, ja on päiviä, jolloin vanhemmat jaksaa vituttaa kaikista eniten tässä maailmassa.

Ette usko, ne ei antanut mun, täysi-ikäisen ihmisen lähtee yhden pojan luo! Voitteko kuvitella, että aikuista ihmistä (ainakin periaatteessa aikuista) voidaan käskeä näin. “Sä asut vielä kotona!” Okei, mun olisi pitänyt vaan päättää, että mä lähen. Koin tilanteen kuitenkin senverran uhkaavana, että näin paremmaksi mennä vaan kotiin… Saatanan hinttari, taas.

Tunnelin päästä ehkä loistaa pikkuinen valonpilkahdus, näetkö? Mä näen.

Olen harkinnut kaikkea, pois muuttoa ja jopa välien katkaisua, ainakin väliaikaista. Kuitenkin muutto oottaa viimeistään ensi syksynä, niin päätin kuitenkin odottaa siihen saakka. Ehkä tämä tästä vielä, ehkä. Mutta toisaalta, mun ei pidä enää ikinä jäädä kuunteleen sellaista vittuilua ja paskanjauhantaa, mitä mä olen vanhemmilta saanut kuulla. Ei ikinä. Mä meen vaikka pihalle yöksi. Mun ei tarvitse alentua enää sellaseen.

“Sä et kunnioita meitä!” Kunnioittaako vanhemmat sitten mua? Ei. Kyllä ne mua rakastaa, ainakin jollakin tasolla, sen mä tiedän ihan varmasti nyt. Varsinkin äiti on näyttänyt sen. Niinkuin sanoin, kunnioitus onkin taas sitten ihan toista maata. Yksityisyys, mitä se on? Oma päätäntävalta? Ehei. Koska saan tehdä niinkuin minä itse haluan?

Aina olen saanut määrätä omista asioistani, mutta nyt en. Miksikö? Koska vanhemmat suojelee minua nyt. Niitä pelottaa. Ai mikä? Älä multa kysy, samaa mäkin olen miettinyt. Ja kysyinkin kerran, ei ne osannut vastata muutakuin, että niitä pelottaa hirveästi. Kuulemma aivan tajuttomasti.

Mutta nyt, kello on jo liikaa. Hyvää yötä.