Elämä on ollut suoraan sanoen muutaman kuukauden ajan aika karua. Ei voi tietenkään sanoa, että se olisi koko ajan ollut sitä, vaan on mukaan sattunut ilojakin, paljon. Kolme kuukautta sitten ne kaikkein rakkaimmat, minun vanhemmat, saivat tietää minun homoudesta. Alkasi vaikeat ajat. Yhden yön ajan meillä huudettiin, haukuttiin ja huudettiin. Itkettiin ja osin myös kuunneltiinkin. Siis minä kuuntelin, ja annoin kaiken paskan valua suoraan toisesta korvasta ulos. Sain todella kuulla vanhempien silloiset mielipiteet, tai reaktiot asiaan liittyen. Ruskean reijän ritari! Saatanan hinttari! Mieshomo vai naishomo!? Mä voin vaikka tappaa jonku, jos mä nään! Ainut poika ja sekin tollanen! Äiti oli romahduksen partaalla, ja ei isänkään olotilaa voinut kehua.
Koitti aamu. Kukaan ei sanonut mitään. Menin kouluun, lukioon, ihan normaalisti sinä aamuna. Ensimmäinen tunti meni siinä omissa ajatuksissa. Tuosta aamusta en käytännössä muista yhtään mitään. Kuitenkin, ensimmmäisen tunnin jälkeen menin koulukuraattorille puhumaan asiasta. Auttoi, joo, ei sitä voi kieltää. Tajusin, että vanhemmat olivat olleet niin pahasti kriisissä, etteivät pystyneet ajattelemaan, saati puhumaan järkevästi. Se auttoi.
Noh. Kuukausia myöhemmin asiasta on tullut meidän perheessä tabu. Myönnetään, kuraattori käski antaa aikaa, mutta en odottanut tässä menevän näin kauaa. Ehkä viikko, kenties kaksi? Ehkä vuosi, kenties kaksi!? Tabuisuuden rajat ovat kuitenkin rikkoutumassa, huomaan sen varsinkin äidistä. On päiviä, jolloin on normaalia, on päiviä, jolloin mikään ei suju, ja on päiviä, jolloin vanhemmat jaksaa vituttaa kaikista eniten tässä maailmassa.
Ette usko, ne ei antanut mun, täysi-ikäisen ihmisen lähtee yhden pojan luo! Voitteko kuvitella, että aikuista ihmistä (ainakin periaatteessa aikuista) voidaan käskeä näin. “Sä asut vielä kotona!” Okei, mun olisi pitänyt vaan päättää, että mä lähen. Koin tilanteen kuitenkin senverran uhkaavana, että näin paremmaksi mennä vaan kotiin… Saatanan hinttari, taas.
Tunnelin päästä ehkä loistaa pikkuinen valonpilkahdus, näetkö? Mä näen.
Olen harkinnut kaikkea, pois muuttoa ja jopa välien katkaisua, ainakin väliaikaista. Kuitenkin muutto oottaa viimeistään ensi syksynä, niin päätin kuitenkin odottaa siihen saakka. Ehkä tämä tästä vielä, ehkä. Mutta toisaalta, mun ei pidä enää ikinä jäädä kuunteleen sellaista vittuilua ja paskanjauhantaa, mitä mä olen vanhemmilta saanut kuulla. Ei ikinä. Mä meen vaikka pihalle yöksi. Mun ei tarvitse alentua enää sellaseen.
“Sä et kunnioita meitä!” Kunnioittaako vanhemmat sitten mua? Ei. Kyllä ne mua rakastaa, ainakin jollakin tasolla, sen mä tiedän ihan varmasti nyt. Varsinkin äiti on näyttänyt sen. Niinkuin sanoin, kunnioitus onkin taas sitten ihan toista maata. Yksityisyys, mitä se on? Oma päätäntävalta? Ehei. Koska saan tehdä niinkuin minä itse haluan?
Aina olen saanut määrätä omista asioistani, mutta nyt en. Miksikö? Koska vanhemmat suojelee minua nyt. Niitä pelottaa. Ai mikä? Älä multa kysy, samaa mäkin olen miettinyt. Ja kysyinkin kerran, ei ne osannut vastata muutakuin, että niitä pelottaa hirveästi. Kuulemma aivan tajuttomasti.
Mutta nyt, kello on jo liikaa. Hyvää yötä.
0 Responses to “Mitä mä nyt teen?”