Aihe: Elämä
Kuraattori sanoi, että mä olen alkanut oireileen. Ja sitten se sano, että se olis ihmetelly, jos mä en jossain vaiheessa olisi alkanut oireileen tälläsistä loukkauksista. Mä vähän pelästyin tota sanaa, oireilu, se kuullostaa jo vähän pahalta. Masennus? Vielä pahemmalta. Ei, ei mulla mitään masennusta oo, vaikka kuraattori on senkin ääneen sanonut, että se voi vielä joskus yllättää tällaisessa tilanteessa. On hetkiä, että on ihanaa ja sitten humps, olen pohjalla. Pohjamudissa, eikä edes kumisaappaan varret riitä. Omissa aivokiekuroissani vuoristoradan suunta on alas. Pitää keskittyä ohjaamaan, ettei vaunu vaan tipahda raiteilta.
Aihe: Elämä
Turn me on, please.
Älkääkä kysykö mitä mä tolla tarkotin.
Aihe: Elämä, vanhemmat | Avainsanat: homous, vanhemmat, homoseksuaalisuus, helsinki, masentuneisuus, terapia, yksityisyys
Ei, nyt mun piti ottaa itteeni niskasta kiinni ja muistella miten vapauttava tunne tästä kirjottelemisesta silloin joskus tuli. Mun on sitte ihan sairaan väsy, joten ei kannata välittä mahdollisista erinäisistä virheistä ja muutenkin ehkä oudosta tekstistä.
Ensinnäkin mulla olis miljoonasti kerrottavaa siitä ihanasta matkasta, joka siis syyslomalla oli, mutta en nyt jaksa enää kirjotella sitä tänne. Mut joo, supersöpöjä poikia siel kyllä oli :)
Me käytiin torstaina Studiamessuilla Helsingissä kattelees mihin menis opiskeleen ja et mikä musta tulis isona. Tai mä kyllä jo tiesin ennen niitä turhia messuja mihin mä haen. Erikoistunut sairaanhoitaja musta tulee, ensihoitajaksi aattelin hakeutua. Messut oli loppujen lopuksi aika turhat, mutta saipas ainakin hyvän syyn lähtee käymään helsingissä. Mä tapasin siellä kaks tyyppiä ekaa kertaa, oltiin qruiserissa tutustuttu ja mesetelty ja sit sovittiin, et nähään ja juodaan kaakaota. Me nähtiin sitten ja juotiin sitä kaakaota, juteltiin mukavia ja silleen. Ihan älyttömän ihania tyyppejä kumpikin, toiseen mä ehkä vähän ihastuinkin, mutta se ei ihastunu muhun. Seuraavana päivänä sillä luki facebookissa, että se ei oo enää sinkku. Masentavaa.
Tai kyllä mä olin tienny sen tyypin parisuhdetilanteesta jo etukäteen kyllä, mut rehellisesti sanottuna en uskonu että ne kaks enää palais yhteen ikinä. Jotenkin mä en itekkään oo vielä tajunnu sitä, että se tyyppi on oikeesti varattu. Mun aivot vaan kävi ehkä ylikierroksilla ja ajattelin liikaa. Niin käy liian usein, mä vaan elän jossain pilvilinnoissa ja sit yhtäkkiä humahdan vaan tosi alas.
Ja sitten se kävi, kun mä tulin kotiin niin iski ihan armoton vitutus kaikkeen. Mua masensi tulla kotiin niin ihanalta ja virkistävältä retkeltä, jossa olin saanut olla ilman mitään huolia. Ei täällä kotona kukaan huutanut tai mitään, mutta mä en tidä mikä muhun vaan meni… Olin aika pissa tolaltani ja todella mieli maassa. Kyllä äitikin ihmetteli, että mikä mun on. En jaksanut toistella että mua vituttaa tää ilmapiiri täällä, tai että kyllä sä tiiät mikä mua masentaa. Jos meillä olis taas jotain homokeskustelua kyhätty kasaan, ei se olisi kuitenkaan johtanut mihinkään. Äiti olisi alkanut itkeen ja iskä vaan huutanut loputtomiin, enkä mä jaksa sellasta.
Noh, mä oon päättänyt, että tiistain perheterapiassa mä sanon useita asioita. Mä sanon, että mä todella haluan anteeksipyyntöä kaikkeen mitä mulle on sanottu ja loukattu. Mä sanon vanhemmille sen, että ne on ainoat jotka on saanut aikaan tämän sotkun joka ei vähiten kosketa mua. Se on niitten vika että mun tunteet niitä kohtaan on aika pahasti järkkynyt. Se on oikeesti niitten syytä, että mä oon mieli maassa joskus. Mä sanon myös sen, että ne on aina ollut hyviä vanhempia, mutta todella epäonnistunut tehtävässään nyt. Todella pahasti epäonnistunut.
Toivottavasti mä uskallan sanoo kaikki noi.
Öitä, kello on niitten siirrosta huolimatta liikaa.
Aihe: Elämä
Miksi musta vaan tuntuu yhtäkkiä siltä, ettei jaksa kirjottaa? Ja kun tää bloggaaminen alkoi jo tuntua siltä omalta jutulta… Mulla olis ainakin miljoona ja yks aihetta, siitä matkasta ja kaikesta, mutta mä en vaan jaksa ruveta kirjotteleen nyt. Kummaa. Saako inspiraatiota kaupasta? Mä voisin ostaa, jos se mun opiskelijabudjettiin sopisi.
Aihe: Elämä | Avainsanat: loma, pakkaaminen, poika, poikarakkaus, poikaystävä, välimeri, vilkuilu
Mä lähen huomenna välimeren aurinkorannoille. Siellä on ainakin silmänruokaa, jos ei muuta. Mä aion vaan ja ainoastaan löhötä aurinkotuolissa ja ruskettua. Mä en aio palaa, ruskettua vaan. Kuinkahan se onnistuis? Mulla on kyllä aina tapana palaa, ja sitte ei oo kyllä kivaa.
Mulla on muuten sellaset aurinkolasit, joista ei nää että mihin mä katon. Siis mä voin katella ihan sinne mihin mä haluan, eikä kukaan tiiä mihin mä katon. Kuulostaapa pervolta. Älkää nyt käsittäkö niin, et mä meen sinne varta vasten kattoon söpöjä poikia aurinkolasien takaa. Se on kivaa ajanvietettä, ja kuka sitä ei olisi ikinä tehnyt?
Onko mulla nyt kaikki tavarat mukana? Tälläsessä tilanteessa on aina kauhee paniikki, mitä mulla on jo joukossa ja mitä multa puuttuu. Tuntuu turhauttavalta tunkea kaikki viikon aikana tarvittavat vaatteet pieneen laukkuun. Ensinnäkin ikinä ei tiedä mitä haluaa laittaa päälle siellä, se riippuu niin paljon siitä miltä tuntuu silloin. Toiseksi, suurin osa mukaan otetuista vaatteista jää kuitenkin käyttämättä. Mulla pitäis olla nyt poikaystävä, joka auttais mua tässä ylivaikeessa tehtävässä.
HEI! Tuli muuten mieleen. Maailman ihanin sana on poika. <3 Mikä vois olla ihanampi?
Aihe: Elämä, vanhemmat | Avainsanat: homous, vanhemmat, homoseksuaalisuus, hyväksyminen, jännitys
Iiks, perhosia vatsassa, vaikka niitä ei siellä juuri nyt tarvittaisikaan. Kohta tapahtuu jotain, minkä toivoisin tuovan jonkun ratkaisun tähän tilanteeseen meillä kotona. Onneksi siinä tapahtumassa on myös ulkopuolinen vähän ees ohjaamassa keskustelua. Silti jännittää, vaikka molemmat henkilöt ovat tuttuja. Ehkä mä jännitän tuleeko sitä ratkaisua vai ei, tai sitten sitä, miten paha olo äidille tästä taas tulee.
Ei se ratkaisu kuitenkaan noin vaan tule. Sitä pitää odottaa, odottaa ja odottaa. Tai eihän tässä mitään ratkaisua haeta, kun tähän tilanteeseen ei sitä ole. Meidän suhteeseeen kylläkin on ratkaisu, joko hyväksyminen ja anteeksianto tai sitten ei kumpaakaan niistä. Mitään kultaista keskitietä ei ole.
Sori tällänen lyhyt, mutta mua jänskättää oikeesti.
Aihe: Elämä | Avainsanat: homous, homoseksuaalisuus, kiusallinen tilanne, kiusaantunut, esittäminen, minuus, kuori, kaverit
Jaksaisinkohan mä vielä kirjottaa, kun kellokin on jo noin.
Musta tuntuu, että täällä maalla mun pitää elää jonkinlaisen kuoren sisällä. Ja se kuori on niin paksu, ettei se mun voimilla murene. On joitakin asioita joita ei voi vieläkään tehdä niinkuin haluaisi. Tai ei ne mitään selkeitä asioita ole, vaan enemmänkin hetkiä, jolloin tekisi tai sanoisi jotain toisin. Vaikka meidän luokalla suurin osa tietää, niin en ehkä ole päässyt vanhasta muotista vielä ulos, vaan olen jäänyt sinne sisään. Ehkä mä liian pitkään ajattelin, että mun ei saa puhua kenellekään sitä eikä tätä. Nyt mä en osaa olla niin, että mä puhuisin niistä asioista. Joillekin kavereille voi tietenkin kommentoida jonku ihanan pojan kuvaa, mutta ei läheskään kaikille, vaikka ne kyllä tietää, että haluaisin jotain sanoa.
Tää tulee kuitenkin koko ajan helpommaksi. Ehkä se ensimmäinen henkireikä tähän kuoreen oli se, että suurin osa kavereistani sai tietää. Nyt yritän suurentaa tuota henkireikää, en huutelemalla homoudestani, vaan pääsemällä omista vanhoista pahoista tavoista eroon.
Ensiavussa on vaan yks poika mun lisäksi, ja tottakai sen silmiin osui joku tyttökalenteri paloaseman kahvihuoneessa. Se kommentoi mulle jotain, että kato nytte, huono kuva tälle kuulle. Olin vaan, että joo ja nauroin mukana sen enempää kuvaa katsomatta. Ehkä tämä tilanne herätti muissa epäilyksiä, koska kaikki niistä kavereista ei mun homoudesta tiedä. No näitä kiusallisia tilanteita pitää vissiin vaan kestää. Kyllä ne sitten aikanansa loppuu. Onhan suurin osa niistä jo loppunutkin.
Sitten kun mä muutan täältä, niin sitten se kuori kyllä murenee lopullisesti. Öitä.
Ja huoh miten klisee otsikko tuli mieleen. Huoooh.
Aihe: Elämä | Avainsanat: hetero, heteroavioliitto, mielipide, seksuaalisuus, ylihetero
Anteeksi jo etukäteen.
Mua niin ärsyttää tietyt ihmiset. Mä sanon niitä yliheteroiksi. Yliheterot on miehiä. Näillä ihmisrodun ällötyksillä on Galleriassa yhtenä kansiona yleensä joko “Konehet”, “Vehkehet” tai jotain muuta yhtä ällöttävää ja vähintäänkin outoa. Tuosta hylkiökansiosta löytyy sitten jotain traktoreita vetämässä paskakärryjä tai yliviritettyjä tappajamopoja. Ja vittu sitä sitte ollaan miestä, tullaan kouluun näillä hirvityksillä, jotka haisee ja pitää kamalaa ääntä. Laitetaan se mopo näyttävästi siihen parkkiin ja sit kehutaan kaikille, et “tää kulkee ainaki vittu viittäsataa!!!1!”
Ajetaan valtatiellä ainaki sit sitä viittäsataa ja saadaan sakot ja kortti kuivumaan. Ei se mitään kun siitä saa kertoo kavereille! Jes, mä oon taas ollu paha poika ja kova jätkä yhtä aikaa! Vittusaatana, sitä vaan ollaan itestään ylpeitä vaikka on saanut rangaistuksen. Viedään häntä koipien välissä se sakkolappu sitten isille maksettavaksi, ja kehuminen piireissä vaan jatkuu.
No, anteeksi kaikille, eihän toi mulle kuulu pätkääkään. Olkoon sitten mitä ovat ja tehköön elämällään mitä tekevät. Mä oon väärä tyyppi arvostelemaan näitä yliheteroita, mutta toinpa nyt oman näkökulmani esille.
Ja jos on sellainen ylihetero, niin ei sitä seksuaalisuuttaan mulle tarvitse tuputtaa. Mulla on ihan omat näkemykset tästä maailmasta, ja saa teilläkin olla omat. Mä ainakin hyväksyn heteroavioliitot täysin.
Aihe: Elämä | Avainsanat: Alma Media, Johanna Korhonen, Lapin Kansa, seksuaalinen suuntautuminen, syrjintä, Telanne
Taas on yö. Ja taas pitää kirjottaa, vaikka aamulla pitää töihin.
Mua vituttaa koko vitun saatanan Alma Media. Ja millä helvetin oikeudella ne voi irtisanoa jonkun tollasen mitättömän syyn perusteella. Telanne yrittää nytte pelastaa vaan oman pikkupikku perseensä! Sen saisi ampua kuuhun täältä, ei tarvisi tollasia katella enää!
Ja jos tää kuulostaa nyt siltä, että sanon vaan ilman perusteluja oman mielipiteeni, niin ne perustelut voi ihan itse tarkistaa vaikka tälläsestä pikkuturhasta teoksesta : http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731
Joo, ja meillekkään ei tule Alman roskapostia, ei varsinkaan enää.
Aihe: Elämä | Avainsanat: homous, vanhemmat, homoseksuaalisuus, poikarakkaus, gay, ihastuminen, välimatka, qruiser, unelma, pilvilinna
Miks kaikki kiinnostavat tyypit asuu aina jossain korvessa? Tai no, ei korvessa, vaan kaukana täältä. Qruisailin ja löysin yhen tosi ihanan tyypin. Ja oih, ehkä mä vähän taas ihastuinkin. Mutta miks aina mulle käy näin? Täältä on sinne vttu ihan älyttömän pitkä. Miks ei voisi löytyä joku ihastus vaikka samasta koulusta? Samalta paikkakunnalta? Tai ees naapurikaupungista?
Tai no, mulla on aika vahva epäilys että meillä yks söpö ykkösluokkalainen olis poikiin päin. Se katto mua aika ihanasti kokeessa, kun se istu viereisellä pulpetilla. Se on aika syötävän näkönen. Rakentelin omia pilvilinnojani silloin, kun oli ylimäärästä aikaa ja kuvittelin miltä sen huulet tuntuis suudella. Kuvittelin miltä tuntuis antaa sille pikku pusu otsalle ja rutistaa. Kuiskata korvaan, että mä rakastan sua. Kuvittelin miten me voitais kävellä käsi kädessä yhdessä kotiin ja nukahtaa vierekkäin ja nukkua amuun asti. Se on muuten aika ujo. Ja se ei varmaan halua kertoa kellekkään homoudestaan, ainakaan vielä. Ei siitä tuu mitään. Vilkuiluksi se jää.
Noi vanhemmat vähän rajottaa mun elämää kyllä nyt. Tiedän, mä oon täysikänen ihminen eikä mun tarvisi niitä kuunnella. Saisin vaan lähtee ja haistattaa paskat kaikille. Mulla olis siihen oikeus. Sanahelinää.
