Ovi raollaan suureen maailmaan

Ei, nyt mun piti ottaa itteeni niskasta kiinni ja muistella miten vapauttava tunne tästä kirjottelemisesta silloin joskus tuli. Mun on sitte ihan sairaan väsy, joten ei kannata välittä mahdollisista erinäisistä virheistä ja muutenkin ehkä oudosta tekstistä.

Ensinnäkin mulla olis miljoonasti kerrottavaa siitä ihanasta matkasta, joka siis syyslomalla oli, mutta en nyt jaksa enää kirjotella sitä tänne. Mut joo, supersöpöjä poikia siel kyllä oli :)

Me käytiin torstaina Studiamessuilla Helsingissä kattelees mihin menis opiskeleen ja et mikä musta tulis isona. Tai mä kyllä jo tiesin ennen niitä turhia messuja mihin mä haen. Erikoistunut sairaanhoitaja musta tulee, ensihoitajaksi aattelin hakeutua. Messut oli loppujen lopuksi aika turhat, mutta saipas ainakin hyvän syyn lähtee käymään helsingissä. Mä tapasin siellä kaks tyyppiä ekaa kertaa, oltiin qruiserissa tutustuttu ja mesetelty ja sit sovittiin, et nähään ja juodaan kaakaota. Me nähtiin sitten ja juotiin sitä kaakaota, juteltiin mukavia ja silleen. Ihan älyttömän ihania tyyppejä kumpikin, toiseen mä ehkä vähän ihastuinkin, mutta se ei ihastunu muhun. Seuraavana päivänä sillä luki facebookissa, että se ei oo enää sinkku. Masentavaa.

Tai kyllä mä olin tienny sen tyypin parisuhdetilanteesta jo etukäteen kyllä, mut rehellisesti sanottuna en uskonu että ne kaks enää palais yhteen ikinä. Jotenkin mä en itekkään oo vielä tajunnu sitä, että se tyyppi on oikeesti varattu. Mun aivot vaan kävi ehkä ylikierroksilla ja ajattelin liikaa. Niin käy liian usein, mä vaan elän jossain pilvilinnoissa ja sit yhtäkkiä humahdan vaan tosi alas.

Ja sitten se kävi, kun mä tulin kotiin niin iski ihan armoton vitutus kaikkeen. Mua masensi tulla kotiin niin ihanalta ja virkistävältä retkeltä, jossa olin saanut olla ilman mitään huolia. Ei täällä kotona kukaan huutanut tai mitään, mutta mä en tidä mikä muhun vaan meni… Olin aika pissa tolaltani ja todella mieli maassa. Kyllä äitikin ihmetteli, että mikä mun on. En jaksanut toistella että mua vituttaa tää ilmapiiri täällä, tai että kyllä sä tiiät mikä mua masentaa. Jos meillä olis taas jotain homokeskustelua kyhätty kasaan, ei se olisi kuitenkaan johtanut mihinkään. Äiti olisi alkanut itkeen ja iskä vaan huutanut loputtomiin, enkä mä jaksa sellasta.

Noh, mä oon päättänyt, että tiistain perheterapiassa mä sanon useita asioita. Mä sanon, että mä todella haluan anteeksipyyntöä kaikkeen mitä mulle on sanottu ja loukattu. Mä sanon vanhemmille sen, että ne on ainoat jotka on saanut aikaan tämän sotkun joka ei vähiten kosketa mua. Se on niitten vika että mun tunteet niitä kohtaan on aika pahasti järkkynyt. Se on oikeesti niitten syytä, että mä oon mieli maassa joskus. Mä sanon myös sen, että ne on aina ollut hyviä vanhempia, mutta todella epäonnistunut tehtävässään nyt. Todella pahasti epäonnistunut.

Toivottavasti mä uskallan sanoo kaikki noi.

Öitä, kello on niitten siirrosta huolimatta liikaa.