Kuraattori sanoi, että mä olen alkanut oireileen. Ja sitten se sano, että se olis ihmetelly, jos mä en jossain vaiheessa olisi alkanut oireileen tälläsistä loukkauksista. Mä vähän pelästyin tota sanaa, oireilu, se kuullostaa jo vähän pahalta. Masennus? Vielä pahemmalta. Ei, ei mulla mitään masennusta oo, vaikka kuraattori on senkin ääneen sanonut, että se voi vielä joskus yllättää tällaisessa tilanteessa. On hetkiä, että on ihanaa ja sitten humps, olen pohjalla. Pohjamudissa, eikä edes kumisaappaan varret riitä. Omissa aivokiekuroissani vuoristoradan suunta on alas. Pitää keskittyä ohjaamaan, ettei vaunu vaan tipahda raiteilta.
Onko kuraattori suositellut että kävisit juttelemassa jonkun näissä asioissa ammattilaisen kanssa?
Sieltä voit saada apua ja mitä varhaisemmin sitä hakee niin sitä parempi. Mitä syvemmälle pohjamutiin uppoaa niin sitä vaikeampi päästä pois.
On se suositellut meille perheterapeuttia, mutta ei sekään oo mikään näihin asioihin erikoistunut tai ammattilainen. Niitä ammattilaisii on vissiin vaan tyyliin Helsingin Setassa, ei sentäs täällä takapajulassa. :(
Niin, totta. Ja onko suomessa missään ylipäätä.
Kuinka paljon pystyt kuraattorille kertomaan mieltä painavista asioista?
Hyvä sitten että sulla on joku sellainen. Ehkä hänelle puhuminen hiukan keventää oloasi?