Täällä mä taas oon. Niin syvällä, että paljoo syvemmällä ei enää voi olla. Tai mistä mä tiedän miten alas tää alamäki voikin vielä jatkua. Oltiin siellä perheterapiassa tänään. Tuntu tosi vapauttavalta kertoo asioita äidin ja isän kuullen. Kerroin paljon sellasta, mitä oon miettiny kauan, siitä ei vaan oo ollu moraalista lupaa puhua kotona (me ollaan sovittu sellanen sääntö, et koti olis sellanen paikka mikä olis rauhoitettu siltä sodalta). Kerroin mitä mä haluan vanhemmilta, tai niiden tekevän ja sanovan. Luottamus ja anteeksianto nousi pääasioiksi siinä keskustelussa sitten, tai lähinnä niiden puuttuminen.
Sitten mä kuuntelin äitiä ja iskää kun ne sano ne kaikki samat asiat uudelleen, mitä mä olin jo kuullu. Kyllä äiti oli päässy jo aika paljo eteenpäin siinä asian läpikäymises, iskä olikin sitte toinen juttu… Stereotypioiden valtaavat mielikuvat kaikesta, pelko siitä, että kaikki homot ketä ikinä tapaan on hyväksikäyttäjiä ja sellasia irstaita vanheja paappoja jotka on kiinnostunu pikkupojista. Homot käyttää kuulemma huumeita, ei tee muutaku bilettää, on alkoholisteja, hyväksikäyttää toisiaan jnejne. Kyllähän te tiiätte nää pinttyneet luulot.
Toisaalta äidistä huokuu suunnaton suojelu mua kohtaan, se jopa haluis tietää aina millasten frendien tai tyyppien kanssa mä pidän yhteyttä. Mun mielestä aika kohtuuttomasti vaadittu, varsinki tässä tilanteessa. Eikö ookki?
Sen terapian jälkeen mulla oli kuitenkin aika tasapainoinen ja levollinen olo, oikeestaan todella vapautunut. Äiti oli vähä maassa, se ei puhunu paljoo mitään ja muutenki vähä down koko ajan. Mä tulin kotiin myöhemmin kuin vanhemmat, olin kavereiden kaa. Sitte mä vasta huomasin miten pahasti äiti onkin maassa… Se puhu vieläkin vähemmän, ei oikeestaan yhtään mitään. Se ei ollu mitenkää suuttunu tai silleen, mut tosi allapäin. Meni vaan nukkuun.
Mä toivon ja haluan, että iskä ja varsinki äiti jaksais kaiken tän myllerryksen vielä työnki lisäksi… Yhelle ihmiselle ei toivottavasti anneta enempää kannettavaksi, kuin mitä se jaksaa kantaa. Toivon. Mun oma taakka tuntuu silti keventyneen ton terapian jälkeen. (itsekkäältä kuulostaa, ku mä en halua enkä kestä nähdä ympärilläni läheisiä ihmisiä murheissaan. Toisaalta tää saakin kuulostaa itsekkäältä, mähän tätä elämää kuitenki elän.)
Ja älkää nyt hei luulko, et mä oon aina näin angstinen. Kyllä mun elämään kuuluu paljon ihanaaki. Tuntuu vaan, että se mun perusoptimistisuus on vähä kadonnu kaiken tän keskellä johonkin, nyt just kun sitä eniten tarvitsisin. Ikäviä asioita vaan on merkityksellisempi tänne mun mielestä kirjottaa, ja toki mä kirjotan tänne vaan sillon ku musta siltä tuntuu. Ja nyt taas sattu tuntuun siltä. Kello on jo miljoona. Julkasen tän vasta huomenaamulla. Hyvää yötä kullanmurut, nähkää kauniita unia.
—
Aamulla: Eihän se toisaalta oo mun asia hoitaa vanhempia täällä. Tiedän sen, mutta teot on eri juttuja. Kun vois vaan unohtaa kaikki ja kadota kauas täältä.
Aihe: Elämä
Ping. Tämä on pendolinojuna elämään. Seuraavat pysähdyspaikkamme ovat vielä tuntemattomia, mutta äkkipysähdyksiäkin tulee olemaan. Varokaa myös äkillisistä kiihdytyksistä johtuvia horjahteluita. Niin myös pehmeitä laskuja, kuin raskaita ylämäkiäkin. Arvioitu matka-aikamme on arvoitus meille kaikille, jopa kuljettajalle. Aika on kuitenkin useita kymmeniä vuosia. Vikojen vuoksi juna voi pysähdellä useiksi vuosiksi paikoilleen, pahoittelemme mahdollisia häiriöitä. Junassa on ravintolavaunu.
Joskus tuntuu siltä, että ostin lipun, mutta jäin asemalle. Tai siltä, että on ollut liikaa ravintolavaunussa ja on itseasiassa siellä vieläkin. Tai siltä, että juna on pysähtynyt. No, ostin sentään sen lipun.
Aihe: Elämä
Thunder. I wonder?
A storm will come one day
to blow us all away
like dust on the moon
In Luna Park
it can’t be dark
too soon
A storm is coming soon
Like dust on the moon
Pet Shop Boys – Luna Park <3
Aihe: Elämä
Halaus auttaa, mutta ei silloin kun odottaa sanoja. Halaus antaa turvallisuuden tunnetta ja osoittaa läheisyyttä. Silti se ei riitä kun odottaa niitä tiettyjä sanoja, edes toista niistä. Turha niitä on kai edes odottaa, antaa elämän valua vain ja pysähtyä välillä miettimään miksi mitään ei tapahdu. Olla, elää ja joskus nousta ylös, niinkuin taloussuhdanteet ehkä, kuulla ne sanat ja halata. Ehkä silloin se tunne on erilainen.
O no, I see,
A spider web is tangled up with me,
And I lost my head,
The thought of all the stupid things you’d said
