Ovi raollaan suureen maailmaan

Täällä mä taas oon. Niin syvällä, että paljoo syvemmällä ei enää voi olla. Tai mistä mä tiedän miten alas tää alamäki voikin vielä jatkua. Oltiin siellä perheterapiassa tänään. Tuntu tosi vapauttavalta kertoo asioita äidin ja isän kuullen. Kerroin paljon sellasta, mitä oon miettiny kauan, siitä ei vaan oo ollu moraalista lupaa puhua kotona (me ollaan sovittu sellanen sääntö, et koti olis sellanen paikka mikä olis rauhoitettu siltä sodalta). Kerroin mitä mä haluan vanhemmilta, tai niiden tekevän ja sanovan. Luottamus ja anteeksianto nousi pääasioiksi siinä keskustelussa sitten, tai lähinnä niiden puuttuminen.

Sitten mä kuuntelin äitiä ja iskää kun ne sano ne kaikki samat asiat uudelleen, mitä mä olin jo kuullu. Kyllä äiti oli päässy jo aika paljo eteenpäin siinä asian läpikäymises, iskä olikin sitte toinen juttu… Stereotypioiden valtaavat mielikuvat kaikesta, pelko siitä, että kaikki homot ketä ikinä tapaan on hyväksikäyttäjiä ja sellasia irstaita vanheja paappoja jotka on kiinnostunu pikkupojista. Homot käyttää kuulemma huumeita, ei tee muutaku bilettää, on alkoholisteja, hyväksikäyttää toisiaan jnejne. Kyllähän te tiiätte nää pinttyneet luulot.

Toisaalta äidistä huokuu suunnaton suojelu mua kohtaan, se jopa haluis tietää aina millasten frendien tai tyyppien kanssa mä pidän yhteyttä. Mun mielestä aika kohtuuttomasti vaadittu, varsinki tässä tilanteessa. Eikö ookki?

Sen terapian jälkeen mulla oli kuitenkin aika tasapainoinen ja levollinen olo, oikeestaan todella vapautunut. Äiti oli vähä maassa, se ei puhunu paljoo mitään ja muutenki vähä down koko ajan. Mä tulin kotiin myöhemmin kuin vanhemmat, olin kavereiden kaa. Sitte mä vasta huomasin miten pahasti äiti onkin maassa… Se puhu vieläkin vähemmän, ei oikeestaan yhtään mitään. Se ei ollu mitenkää suuttunu tai silleen, mut tosi allapäin. Meni vaan nukkuun.

Mä toivon ja haluan, että iskä ja varsinki äiti jaksais kaiken tän myllerryksen vielä työnki lisäksi… Yhelle ihmiselle ei toivottavasti anneta enempää kannettavaksi, kuin mitä se jaksaa kantaa. Toivon. Mun oma taakka tuntuu silti keventyneen ton terapian jälkeen. (itsekkäältä kuulostaa, ku mä en halua enkä kestä nähdä ympärilläni läheisiä ihmisiä murheissaan. Toisaalta tää saakin kuulostaa itsekkäältä, mähän tätä elämää kuitenki elän.)

Ja älkää nyt hei luulko, et mä oon aina näin angstinen. Kyllä mun elämään kuuluu paljon ihanaaki. Tuntuu vaan, että se mun perusoptimistisuus on vähä kadonnu kaiken tän keskellä johonkin, nyt just kun sitä eniten tarvitsisin. Ikäviä asioita vaan on merkityksellisempi tänne mun mielestä kirjottaa, ja toki mä kirjotan tänne vaan sillon ku musta siltä tuntuu. Ja nyt taas sattu tuntuun siltä. Kello on jo miljoona. Julkasen tän vasta huomenaamulla. Hyvää yötä kullanmurut, nähkää kauniita unia.

—

Aamulla: Eihän se toisaalta oo mun asia hoitaa vanhempia täällä. Tiedän sen, mutta teot on eri juttuja. Kun vois vaan unohtaa kaikki ja kadota kauas täältä.