Aihe: Elämä
Hmm. Sanohan sitten kulta jos luet tätä, joohan?
Aihe: Elämä
*Löysin tälläsen tuolta drafteista joka oli siis jääny joskus kesken. Kertoo kauheesta ajasta. Onneks mulla on taas kaikki ihanasti nyt, joka muuten on yhen ihanan syytä<3*
VITUN VITUN VITTU. En juuri nyt osaa muuta sanoa. Vittuku ärsyttää koko maailma saatana. Tai no, ei koko maailma, vanhemmat vaan lähinnä. Pitkän aikaa meillä meni kotona ihan hienosti, kunhan tästä asiasta ei puhuttu mitään. Mulla oli aika usein vaikeeta, mut pienempi paha se kuin sit se jatkuva huuto ja tappelu.
Vittu noi vanhemmat osa olla ihan helvetin vaikeita ihmisiä ja toiseksi tosi itsekkäitä. Tää juttu on oikeesti ihan sikapitkä ja siihen liittyy yks matka. Lähdin kaverin, joka myös on homo ( ja vanhemmat ties sen) luo parinsadan kilsan päähän kotoa ja sit vanhemmat vetäs ihan kauheet pultit koko asiasta. Vanhemmat tiesi, että tää oli ensimmäinen kerta ku mä lähdin varta vasten tapaamaan ketään homoa – joka siis oli kaveri mulle. Ne ei si vissiin kestä ajatusta, että mä olen mikä olen. Ajatelkaa, viis kuukautta on kulunut siitä ensimmäisestä sodasta kotona. Viisi kuukautta, eikä mitään ole niiden äliöiden päässä tapahtunu. No mä lähdin sitten junalla sinne kaverin luo, ja kerroin jo muutamaa päivää etukäteen äidille viestillä, että mä olen menossa. Kaikki oli vielä ihan hyvin.
Sitten kun lähtöpäivä oli käsillä, sanoin, että mä olin ihan oikeasti menossa, laukut jo pakattuna ja kaikki valmiina. Äiti suutahti ja sanoi, että se ei tykkää, mutta mitäpä se mua liikuttaa mistä se tykkää ja mistä ei. Isälle äiti ei ollut kertonut asiasta mitään, joten töksäytin noin viisi minuuttia enne lähtöä, että mä lähen kaverin luo ja tuun huomenna. Se tiesi heti mihin, ja kuvitteli mitä kuvitteli. Sain taas kuulla kaikista karvakulleista sun muista kaikkee paskaa, jonka yritin vain heittää toisesta korvasta ulos asiaa sen enempää ajattelematta. Jätin isän kotiin yksin huutamaan ja lähdin.
Ennenkuin olin junassa äiti ol tullut kotiin ja soitti pyytääkseen anteeksi, että synnytti minut. Siis niin naurettavaa! Ja toiseksi niin marttyyrimaista ja iljettävää. En ehtinyt sanoo mitään, vaan se laittoi vaan luurin korvaan.
Junamatka meni siinä miettiessä kaikkee, mut toisaalta yrittäen unohtaa kotiasiat ja keskityttyätulevaan matkaan. Ja se reissuhan olikin sit ihan unelma, jos ei oteta sitä huomioon, että mulla oli aika ajoin kotiasiat mielessä koko ajan. Ja sain siitä välillä muistutuksiakin: marttyyrimaisia tekstiviestejä siitä, kuinka niillä on nyt kurjaa siellä, koska mä oon vanhemmatnyt muka jättänyt nyt. Argh, miks pitää olla noin säälittävä huomionkipeä marttyyriäiti? Miksi asiat ei voi vain olla ok niille? Kysyn vaan, mitä niin pahaa on siinä, että menee kaverin luona käymään? Mä en todellakaan tajua niiden ajatuksenjuoksua, jos niillä sellaista on.
Seuraavana päivänä äiti soitti mulle ja mä sitte päätin vastata koska olin ollut vastaamatta niin moneen puheluun. Vastaaminen oli todellinen virhe: sain taas kuulla vittuilua. “Oliko mukava yö? Opitko kaikkea uutta?” Laitoin välittömästi luurin korvaan. Vittu, niin ärsyttävää ja todella niin helvetin alistavaa. Mä luulin, että äiti tuntisi poikansa, mutta ehei, siltä ei todellakaan vaikuta.
Puhelussa äiti kertoi, että katso sähköpostista mitä mieltä se on ja miltä siitä tuntuu. Katsoin kunhan pääsin kotiin. Kun kotiuduin, minulle ei juuri hei:tä enempää sanottu, ja oltiin tosi kiusaantuneita. Menin koneelle ja luin sen äidin lähettämän sähköpostiviestin, joka oli ihan täyttä paskaa koko viesti, eikä siinä ollut mitään järjellä ajateltavaa asiaa. Äiti sanoi, ettei se enää rakasta minua. Se sanoi, että se pystyisi pitämään pojan muttei homoa. Äiti harmitteli sitä, miksi se sai homon eikä poikaa eikä tyttöä, vaan siis jotain siltä väliltä. Äiti ihmetteli, miksi jumala rankaisee tätä niin kovalla kädellä. Taas kerran yhtä aikaa niin sälittävää, alentavaa, kummastuttavaa ja niiiiin naurettavaa. Turha tähän on ketään jumalaa enää mukaan vetää. Ei jumalakaan varmaan haluais, että vanhemmat kohtelee lastaan, tai no aikuista lastaan, näin.
Mä totaalisesti hajosin sen viestin lukemisen jälkeen. Mulle tuli niin älytön ärsytys, että mä en hetkeen tienny mitä mmun olis pitänyt tehä. Kuitenkin sain sit vielä hillittyä itseni, koska musta tuntui silloin siltä, että ehkä mä voin korjata tilannetta kirjoittamalla vastauksen. Kirjoitinkin tosi pitkän vastauksen, missä oli sit mun näkemykset asiasta, asiallisesti kerrottuna, ilman mitään rivouksia tai jumalaa. Vittu että ärsytti.
Menin kohta kysymään äidiltä jos se oli lukenut sähkpostin, ja olihan se. Se vaan sanoi, että “koitetaan nyt vaan jatkaa”. VITTU koittakaa keskenään vaan jatkaa. Tätä paskaa on kulunut jo viis kuukautta, eikä mikään ole muuttunut, ei mikään. Sitten ne kehtaa vielä ehdottaa seuraavaksi päiväksi jotain yhteistä tekemistä, mennään jonnekin vaikka hiihtämään ja paistamaan makkaraa, kun
Täällä mä taas oon. Niin syvällä, että paljoo syvemmällä ei enää voi olla. Tai mistä mä tiedän miten alas tää alamäki voikin vielä jatkua. Oltiin siellä perheterapiassa tänään. Tuntu tosi vapauttavalta kertoo asioita äidin ja isän kuullen. Kerroin paljon sellasta, mitä oon miettiny kauan, siitä ei vaan oo ollu moraalista lupaa puhua kotona (me ollaan sovittu sellanen sääntö, et koti olis sellanen paikka mikä olis rauhoitettu siltä sodalta). Kerroin mitä mä haluan vanhemmilta, tai niiden tekevän ja sanovan. Luottamus ja anteeksianto nousi pääasioiksi siinä keskustelussa sitten, tai lähinnä niiden puuttuminen.
Sitten mä kuuntelin äitiä ja iskää kun ne sano ne kaikki samat asiat uudelleen, mitä mä olin jo kuullu. Kyllä äiti oli päässy jo aika paljo eteenpäin siinä asian läpikäymises, iskä olikin sitte toinen juttu… Stereotypioiden valtaavat mielikuvat kaikesta, pelko siitä, että kaikki homot ketä ikinä tapaan on hyväksikäyttäjiä ja sellasia irstaita vanheja paappoja jotka on kiinnostunu pikkupojista. Homot käyttää kuulemma huumeita, ei tee muutaku bilettää, on alkoholisteja, hyväksikäyttää toisiaan jnejne. Kyllähän te tiiätte nää pinttyneet luulot.
Toisaalta äidistä huokuu suunnaton suojelu mua kohtaan, se jopa haluis tietää aina millasten frendien tai tyyppien kanssa mä pidän yhteyttä. Mun mielestä aika kohtuuttomasti vaadittu, varsinki tässä tilanteessa. Eikö ookki?
Sen terapian jälkeen mulla oli kuitenkin aika tasapainoinen ja levollinen olo, oikeestaan todella vapautunut. Äiti oli vähä maassa, se ei puhunu paljoo mitään ja muutenki vähä down koko ajan. Mä tulin kotiin myöhemmin kuin vanhemmat, olin kavereiden kaa. Sitte mä vasta huomasin miten pahasti äiti onkin maassa… Se puhu vieläkin vähemmän, ei oikeestaan yhtään mitään. Se ei ollu mitenkää suuttunu tai silleen, mut tosi allapäin. Meni vaan nukkuun.
Mä toivon ja haluan, että iskä ja varsinki äiti jaksais kaiken tän myllerryksen vielä työnki lisäksi… Yhelle ihmiselle ei toivottavasti anneta enempää kannettavaksi, kuin mitä se jaksaa kantaa. Toivon. Mun oma taakka tuntuu silti keventyneen ton terapian jälkeen. (itsekkäältä kuulostaa, ku mä en halua enkä kestä nähdä ympärilläni läheisiä ihmisiä murheissaan. Toisaalta tää saakin kuulostaa itsekkäältä, mähän tätä elämää kuitenki elän.)
Ja älkää nyt hei luulko, et mä oon aina näin angstinen. Kyllä mun elämään kuuluu paljon ihanaaki. Tuntuu vaan, että se mun perusoptimistisuus on vähä kadonnu kaiken tän keskellä johonkin, nyt just kun sitä eniten tarvitsisin. Ikäviä asioita vaan on merkityksellisempi tänne mun mielestä kirjottaa, ja toki mä kirjotan tänne vaan sillon ku musta siltä tuntuu. Ja nyt taas sattu tuntuun siltä. Kello on jo miljoona. Julkasen tän vasta huomenaamulla. Hyvää yötä kullanmurut, nähkää kauniita unia.
—
Aamulla: Eihän se toisaalta oo mun asia hoitaa vanhempia täällä. Tiedän sen, mutta teot on eri juttuja. Kun vois vaan unohtaa kaikki ja kadota kauas täältä.
Aihe: Elämä
Ping. Tämä on pendolinojuna elämään. Seuraavat pysähdyspaikkamme ovat vielä tuntemattomia, mutta äkkipysähdyksiäkin tulee olemaan. Varokaa myös äkillisistä kiihdytyksistä johtuvia horjahteluita. Niin myös pehmeitä laskuja, kuin raskaita ylämäkiäkin. Arvioitu matka-aikamme on arvoitus meille kaikille, jopa kuljettajalle. Aika on kuitenkin useita kymmeniä vuosia. Vikojen vuoksi juna voi pysähdellä useiksi vuosiksi paikoilleen, pahoittelemme mahdollisia häiriöitä. Junassa on ravintolavaunu.
Joskus tuntuu siltä, että ostin lipun, mutta jäin asemalle. Tai siltä, että on ollut liikaa ravintolavaunussa ja on itseasiassa siellä vieläkin. Tai siltä, että juna on pysähtynyt. No, ostin sentään sen lipun.
Aihe: Elämä
Thunder. I wonder?
A storm will come one day
to blow us all away
like dust on the moon
In Luna Park
it can’t be dark
too soon
A storm is coming soon
Like dust on the moon
Pet Shop Boys – Luna Park <3
Aihe: Elämä
Halaus auttaa, mutta ei silloin kun odottaa sanoja. Halaus antaa turvallisuuden tunnetta ja osoittaa läheisyyttä. Silti se ei riitä kun odottaa niitä tiettyjä sanoja, edes toista niistä. Turha niitä on kai edes odottaa, antaa elämän valua vain ja pysähtyä välillä miettimään miksi mitään ei tapahdu. Olla, elää ja joskus nousta ylös, niinkuin taloussuhdanteet ehkä, kuulla ne sanat ja halata. Ehkä silloin se tunne on erilainen.
O no, I see,
A spider web is tangled up with me,
And I lost my head,
The thought of all the stupid things you’d said
Aihe: Elämä
Kuraattori sanoi, että mä olen alkanut oireileen. Ja sitten se sano, että se olis ihmetelly, jos mä en jossain vaiheessa olisi alkanut oireileen tälläsistä loukkauksista. Mä vähän pelästyin tota sanaa, oireilu, se kuullostaa jo vähän pahalta. Masennus? Vielä pahemmalta. Ei, ei mulla mitään masennusta oo, vaikka kuraattori on senkin ääneen sanonut, että se voi vielä joskus yllättää tällaisessa tilanteessa. On hetkiä, että on ihanaa ja sitten humps, olen pohjalla. Pohjamudissa, eikä edes kumisaappaan varret riitä. Omissa aivokiekuroissani vuoristoradan suunta on alas. Pitää keskittyä ohjaamaan, ettei vaunu vaan tipahda raiteilta.
Aihe: Elämä
Turn me on, please.
Älkääkä kysykö mitä mä tolla tarkotin.
Aihe: Elämä, vanhemmat | Avainsanat: homous, vanhemmat, homoseksuaalisuus, helsinki, masentuneisuus, terapia, yksityisyys
Ei, nyt mun piti ottaa itteeni niskasta kiinni ja muistella miten vapauttava tunne tästä kirjottelemisesta silloin joskus tuli. Mun on sitte ihan sairaan väsy, joten ei kannata välittä mahdollisista erinäisistä virheistä ja muutenkin ehkä oudosta tekstistä.
Ensinnäkin mulla olis miljoonasti kerrottavaa siitä ihanasta matkasta, joka siis syyslomalla oli, mutta en nyt jaksa enää kirjotella sitä tänne. Mut joo, supersöpöjä poikia siel kyllä oli :)
Me käytiin torstaina Studiamessuilla Helsingissä kattelees mihin menis opiskeleen ja et mikä musta tulis isona. Tai mä kyllä jo tiesin ennen niitä turhia messuja mihin mä haen. Erikoistunut sairaanhoitaja musta tulee, ensihoitajaksi aattelin hakeutua. Messut oli loppujen lopuksi aika turhat, mutta saipas ainakin hyvän syyn lähtee käymään helsingissä. Mä tapasin siellä kaks tyyppiä ekaa kertaa, oltiin qruiserissa tutustuttu ja mesetelty ja sit sovittiin, et nähään ja juodaan kaakaota. Me nähtiin sitten ja juotiin sitä kaakaota, juteltiin mukavia ja silleen. Ihan älyttömän ihania tyyppejä kumpikin, toiseen mä ehkä vähän ihastuinkin, mutta se ei ihastunu muhun. Seuraavana päivänä sillä luki facebookissa, että se ei oo enää sinkku. Masentavaa.
Tai kyllä mä olin tienny sen tyypin parisuhdetilanteesta jo etukäteen kyllä, mut rehellisesti sanottuna en uskonu että ne kaks enää palais yhteen ikinä. Jotenkin mä en itekkään oo vielä tajunnu sitä, että se tyyppi on oikeesti varattu. Mun aivot vaan kävi ehkä ylikierroksilla ja ajattelin liikaa. Niin käy liian usein, mä vaan elän jossain pilvilinnoissa ja sit yhtäkkiä humahdan vaan tosi alas.
Ja sitten se kävi, kun mä tulin kotiin niin iski ihan armoton vitutus kaikkeen. Mua masensi tulla kotiin niin ihanalta ja virkistävältä retkeltä, jossa olin saanut olla ilman mitään huolia. Ei täällä kotona kukaan huutanut tai mitään, mutta mä en tidä mikä muhun vaan meni… Olin aika pissa tolaltani ja todella mieli maassa. Kyllä äitikin ihmetteli, että mikä mun on. En jaksanut toistella että mua vituttaa tää ilmapiiri täällä, tai että kyllä sä tiiät mikä mua masentaa. Jos meillä olis taas jotain homokeskustelua kyhätty kasaan, ei se olisi kuitenkaan johtanut mihinkään. Äiti olisi alkanut itkeen ja iskä vaan huutanut loputtomiin, enkä mä jaksa sellasta.
Noh, mä oon päättänyt, että tiistain perheterapiassa mä sanon useita asioita. Mä sanon, että mä todella haluan anteeksipyyntöä kaikkeen mitä mulle on sanottu ja loukattu. Mä sanon vanhemmille sen, että ne on ainoat jotka on saanut aikaan tämän sotkun joka ei vähiten kosketa mua. Se on niitten vika että mun tunteet niitä kohtaan on aika pahasti järkkynyt. Se on oikeesti niitten syytä, että mä oon mieli maassa joskus. Mä sanon myös sen, että ne on aina ollut hyviä vanhempia, mutta todella epäonnistunut tehtävässään nyt. Todella pahasti epäonnistunut.
Toivottavasti mä uskallan sanoo kaikki noi.
Öitä, kello on niitten siirrosta huolimatta liikaa.
